Isän tekemää lähiruokaa

Siemaisen kupistani juuri keitettyä kahvia ja katson puisen rullaverhon raosta ulos. Siellä on luminen lauantai aamu. En ajatellut katsoa taivaalle, jotta onko siellä pilvistä vai ei. Pihan lumiset puut saavat mielen ja kehon rennoiksi siinä yksinkertaisuudessaan kun ne nyt ovat. Yksinkertaisen kaunista ja rauhallista. Näin viikonloppuaamuna ei tule edes ajatelleeksi, miten tukka mahtaa olla. Tiesin, että pesemätön kuontalo ja eilen laitetut geelit sun muut saavat pään näyttämään uuniluudalta, hiusten osoittaessa samanaikaisesti kaikkiin ilmansuuntiin. Mutta nyt on aivan sama. Olen kotona, eikä ole kiirettä mihinkään.

Olo on niin seesteinen, että ajatukset karkaavat vatsaani ja kuinka sitä haluaisin tänään täyttää. Yksi kysymys pojalleni ja vastaus on myöntävä. Tänään syödään sitä tuoreinta leipää jotai voi vain olla. Itsetehtyä, muodikkaasti sanoen lähiruokaa. Isän tekemää lähiruokaa.

Leipominen on siitä mukavaa, että se on yksinkertaista ja samalla niin rentouttavaa, että sitä voi suositella aivan kaikille. Jopa niille, jotka eivät ole ennen eläissään sitä kokeilleet. Neuvon mielelläni ja annan omista kokeiluistani vinkkejä. Jääkaapissa olisi porkkanoita, mutta ajattelen kuitenkin tehdä taikinan ilman oranssia lisäväriä. Hiivaleipäjauho, yhdessä puolikarkean vehnäjauhon kanssa saavat tänään toimia leivän viljaosana. Kukkurillinen suolaa, pussillinen kuivahiivaa ja puolisen litraa vettä. Koko komeus sekaisin yleiskoneella, liina päälle ja ajastin puoleen tuntiin.

Olin ostanut eilettäin itselleni jo kaksi vuotta haaveilemani Blu-ray –soittimen ja se suorittikin olohuoneessa sille osoitettua tehtäväänsä. Tänään katsotaan lasten elokuvia. Kaupasta tarttui mukaan pojan valitsema elokuva Planes (Lentsikat). Olohousujeni taskussa ollut puhelin ilmoitti ajan kuluneen ja nyt olisi aika laittaa taikina osiin. Ajattelin että antaa sen nyt hetken vielä kohota, kun elokuva olikin yllättävän mukaansa tempaava. Someriippuvaisen pakollinen kuvapäivitys Instagramiin elokuvasta ja sitten leivän tekoon.

Olen nyt viimeaikoina suosinut enemmän paikallisen leipomon leipää, jättäen Puikulat ja muut pötkylät kauppaan. Kyllähän leivän kuuluu maistua leivältä. ”Hyvvää sen olla pittää” –kuuluu suosimani leipomon sanonta. Ja niinhän se onkin. Mitäpä sitä suuhunsa sekundaa laittamaan, kun on parempaakin tarjolla?

Innostun taikinaa pyörittäessäni niin paljon sen koostumuksesta ja ympäröivästä valosta, että päätän napata jälleen uuden kuvan halkaistusta taikinasta. Kai tämä on sitä ammattisairautta, josta ei vain pääse näemmä eroon edes vapaa-ajalla. Mutta en valita, on tavallaan mukavaa kun voi ottaa ”työkaluja” kotiin mukaan. Kuusi vuotta harjoitettua silmän tarkkuutta on auttanut jos jonkinlaisissa tilanteissa. Valokuvaaminen on rakas harrastus, siinä missä se on myös työvälineeni ja palkkani peruste.

Kun poika käy tapansa mukaan pyytämässä palaa taikinasta maisteltavaksi, huomaan että toinen kupillinen kahvia on tyystin unohtunut pöydälle jäähtymään. Eihän se kovin kaksisen makuista enää ollut, mutta kaadoin sen silmät kiinni suuhuni ja yritin ajatella, että onhan tämäkin sentään jotain. Vaikkakaan ei enää niin lämmintä kuin olisi voinut toivoa, mutta menkööt nyt tämän kerran.

Päätän tehdä toisesta taikinan puolikkaasta leivän ja toisesta sämpylöitä. Mieleen palaa muistot mummolasta ja muistaakseni yhdestä joulukuisesta illasta. Olimme nähtävästi juuri tulleet veljen ja ukin kanssa saunasta, kun mummo pyöritti leipää tuvassa. Tupa oli valmistanut itsensä jo yöpuulle, mutta keittiösaarekkeen valot olivat vielä näyttämässä valoa työpisteelle. Hänen vieressään oli iso puukiulu, jossa oli varmaankin juuritaikinaa. Tummaa ruista.

Tottuneet kädet pyörittivät taikinan palaset nopeasti leivän muotoon ja siitä pöydälle odottamaan muiden leipien valmistumista, jotta ne voitaisiin siirtää puu-uuniin paistumaan. Uunia lämmitettiin pitkillä haloilla, noin metrin mittaisilla. Taisivat olla koivua.

Tuvan kuvaputkitelevisioon oli kytkettynä enoni Commodore 64 –tietokone, jolla pelasimme hetken aikaa jotain avaruus-seikkailua. Se oli sivusta kuvattu tasoloikka, jossa oli mustavalkoiset värit ja astronautin näköinen pelihahmo kulki loikkien vasemalta oikealle. Tavattoman vaikea niin pienelle pojalle, mutta hyvä se silti oli. Muisto on lyhyt, mutta arvokas. En minä muuten varmastikaan niin paljoa itse tehtyä leipää arvostaisi, jos en olisi mummolassa sellaista herkkua saanut maistaa.

Koetan nyt muistella käsien liikettä, jolla mummo aikoinaan leipää ammattitaitoisesti pyöritti. Aivan varma en ole käsien käytöstä, mutta mielestäni lopputulos näytti vähintäänkin hyvältä.  Puinen leikkuulauta taikinan alla ja työtason valaistus antavat jollain omituisella tavalla vielä oman pienen lisänsä käsin pyöriteltyyn taikinaan. Suupieleni kaartuvat vienoon hymyyn ja päätin kruunata tilaisuuden sytyttämällä muutaman kynttilän seinällä olevalle hyllylle. Aavistuksen pimeä keittiö työvaloineen ja kynttilöineen muistuttaa hieman muistoa mummolasta ja vankasta osaamisesta.

Uunin merkkivalo naksahtaa viestiksi siitä, että nyt olisi aika laittaa taikina kohoamaan sähköuunin hellään sadan asteen lämpöön. Tapanani on kohottaa taikinaa ensin kymmenen minuuttia sadassa asteessa, jonka jälkeen otan taikinan pois ja nostan uunin lämmön kahteensataan asteeseen. Taikina jälleen kymmeneksi minuutiksi uuniin ja valmista on.

Kun uuni on paistanut molemmat pellilliset kullanruskeiksi, otan vielä kuvat molemmista tuotoksistani ja vien tuoretta lähiruokaa olohuoneeseen viltin alla istuvalle pojalleni.

”Tuore leipä on sydäntä lähellä,
tuore leipä on parasta ikinä.”

http://instagram.com/p/vI-b7pmcsQ/?modal=true (leipä)

http://instagram.com/p/vI-b7pmcsQ/?modal=true (sämbylät)

Tie niin isän, kuin lapsenkin sydämeen käy vatsan kautta.

Hyvää Isänpäivää kaikille isille.

Minä isänä

Tässä se nyt sitten on. Ensimäinen blogini! Olen jo pitkään ajatellut tällaisen aloittaa, mutta se aihe on ollut haettavissa kissojen ja koirien kanssa. No nyt kun se viimein löytyi niin toivottavasti saan myös tekstiä aikaiseksi. :) Itse aiheen keksin erään äidin julkaisemasta tekstistä joka levisi taannoin Facebookissa. 

Kirjoitus käsitteli äitiyteen liittyviä odotuksia ja suorituspaineita lapsen kasvatuksen suhteen. Pidin kyseistä tekstiä ensin hieman huvittavana, mutta kyllä sieltä se syvempikin ajatus löytyi. Olen pohtinut sitä kirjoitusta nyt muutaman viikon meidän isien kannalta. En ala luettelemaan niitä samoja juttuja mitä äideille asetetaan vaan kerron mitä minä teen poikani kanssa. Olen siis eronnut 28 vuotias, 2 vuotiaan vesselin isä. Tunnen pientä ylpeyttä kun voin kutsua itseäni isäksi. Mutta kuten edellä mainittu nainenkin kirjoitti, siinä missä äitiyteenkin liittyy paineita ja odotuksia kyllä niitä meillä isilläkin on.

Arkipäivät kuluvat pojan kanssa hieman vauhdikkaasti, sillä käyn töissä 8-16 välillä ja poika on sen ajan hoidossa. Neljän jälkeen haen pojan hoidosta ja sään salliessa olemme paljon ulkona, nyt syksyn tullessa kuljemme myös paljon metsässä marjoja syöden ja oravia katsellen. Puhun myös hänelle paljon. Olenkin välillä ihmetellyt miten jaksan puhua hänelle niin paljon, vaikka hän ei siihen vastaakkaan muutoin kuin hymyilemällä ja harjoittelemalla niitä muutamia hassuja sanoja joita jo osaa.

Arkiaamuisin heräämme siinä seitsemän korvilla ja ensimäisenä asiana ennen muita aamun toimia, halaamme ja toivotan hänelle hyvää huomenta. Sen jälkeen vien hänet potan kautta olohuoneeseen Pikkukakkosen äärelle ja minulle jääkin hyvin aikaa pakata hänen tavaransa ja käydä itse suihkussa. Pienistä arjen asioista on kasautunut läheisiä rutiineja joista lapset pitävät. Noh, pidän minäkin. Rutiinit tuovat turvallisen polun arjen seikkailuihin.

Meillä oli aluksi tapana taputtaa ruokailun päätteeksi ja lyödä "ylävitoset" onnistuneen ruokailun merkiksi, mutta nyt lyödään ylävitoset ihan minkä tahansa onnistuneen jutun lopuksi. Esimerkiksi kaupassa käynnin jälkeen pyydän häntä siirtämään ostoskärryt muiden joukkoon. No kyllähän se on yläviitosen paikka, eikös vain? Tai vaikkapa silloin kun hän tuo minulle kengät eteisestä aamuisin ennen hoitoon lähtöä.

Viikonloppuisin aloitamme aamut olohuoneessa televisiota katsellen. Lähinnä piirrettyjä tai luontodokumentteja. Olen ottanut tavaksi tehdä muutaman palasen ruisleipää juustolla ja meetvurstilla. Pojalle mukillinen sekamehua ja minulle kuppi kahvia. Illalla sitten puuro ja joku hedelmäsose siihen kylkiäisiksi. En pidä itseäni kummoisena kokkina, mutta palkitsevampaa asiaa en tiedä kuin että poika sanoo tekemälleni ruoalle Namnam! Eikä ne sämbylät tai muutkaan jauhoista tehtävät loppupeleissä niin vaiketa ole oppia. Vinkvink!

Tunnustan että olen yksi niistä monista jotka soittavat ilmakitaraa, siinä missä muitakin ilmainstrumentteja. Poika on ottanut tästä näemmä oppia, sillä eräskin ilta ruokaa tehdessäni kuuntelin jälleen musiikkia ja huomasin pojan ottavan siinä leveän haara-asennon kuin minäkin ja hän heilutti käsiään musiikin tahdissa. Kyllä oli hymy molemmilla herkässä.

Kannattaa myös muistaa, ettei esimerkin voimaa pidä aliarvioida. Myönnän että olen pojalleni välillä liian ankara kieltäessäni häntä joistain asioista ja olen hieman äkkipikainen päätöksissäni nuhdella jostain kielletystä. Voi hyvinkin olla että poika toistaa Ei -sanaa siksi paljon koska se on helppo ja lyhyt sana. Mutta voi myös olla että se on vain tarttunut minun omasta käytöksestäni, siinä missä tuo ilmakitaran soittokin. Se harmittaa minua paljon, mutta siinä missä hänkin, opin minäkin melkeinpä päivittäin uusia asioita. Olen esimerkiksi oppinut antamaan hänelle enemmän vapautta tehdä asioita ja oppimaan omista virheistään ennen kuin minä juoksen hänen ja tulevan ongelman väliin.

En tietenkään anna hänen pistää kättään kuumalle levylle tai pudottaa puhelintani tiskien sekaan, mutta esimerkiksi juostessa alamäkeen painovoima tekee kyllä tehtävänsä jollei hän itse ymmärrä hiljentää tahtia. Rajat on rakkautta, kuuluu vanha sananlasku. En myöskään lue hänelle iltasatua ennen nukkumaan menoa, mutta haluan ja aion ainakin yrittää. Siitä en tiedä jaksaako hän valmiita satuja kuunnella, mutta ainahan voi keksiä omiakin tarinoita.

Syntymäpäivät ja joulut ovat varmasti kameralla tallennettuja hetkiä, mutta itse olen kuitenkin huomannut että jokaiselle päivälle löytyy niitä tilanteita joita haluaisi myöhemminkin muistella. Suosittelen siis tarttumista kameraan, oli se sitten puhelimen kamera, pokkari tai järeämpi järkkäri. Olen huomannut että erityisesti äidit laittavat paljon kuvia lapsistaan esimerkiksi Facebookkiin, mutta se ei tee meistä isistä sen nössömpiä jos mekin teemme niin.

Tämä kirjoitus on teille isille (ja miksipä eivät äiditkin voisi löytää tästä jotain mikä "kolahtaa"), jotka pohditte niitä juttuja "mitä tekisin lapseni kanssa". En minäkään osaa kaikkea, mutta jaan siitä tiedosta ja taidosta mitä minulla jo on. Ei isän tarvitse olla supersankari tai muutoinkaan mikään ylisuorittaja. Tehdään vain niitä arkisia juttuja mitkä tuntuu mukavalta niin huomaamatta lapsikin on onnellinen.

Minut löytää Instagram palvelusta hannu_lukkarinen -nimimerkillä jonne päivitän kuvia pojastani ja muista mielenkiintoisista asioista joita ulkona ollessa eteen tulee.

www.instagram.com/hannu_lukkarinen